Istuin helmikuussa 2007 Tramwayssä Glasgowissa katsomassa Marcia Farquharin esitystä Acts of Clothing; 49-vuotias nainen yksin catwalkilla pukemassa ja riisumassa, kertomassa tarinoita elämäänsä liittyvien vaatteiden inspiroimana. Tarinoita täysin epäkorrektista sosiaalisesta käyttäytymisestä, itsensä häpäisystä, Marcian omista häistä, joista sulhanen lähti kesken kaiken viemään teholle yliannostuksen ottanutta vierasta, historiaa punkin aikakaudesta, naistaiteilijuudesta. Muistan katsoneeni tuota häikäisevää 49-vuotiasta naista ja ajatelleeni, että tämän minä haluan tehdä. Tällaisten naistaiteilijoiden ketjuun haluan kuulua. Itkin ja nauroin. Nauroin tosi paljon. Ja tunsin nahoissani työn, perheen, taiteilijuuden, äitiyden ja naiseuden ristiriidat ja ajattelin, että tästä myös minulla on jotain kerrottavaa.

Kävelin ulos esityksestä Daniel Brinen, silloisen Lontoon Live Art Development Agency:n apulaisjohtajan, nykyään Sydneyssä sijaitsevan Performance Space:n johtajan kanssa jutellen. Sanoin, että haluaisin esittää teoskonseptin omilla vaatteillani, omalla historiallani, omilla tarinoillani. Daniel ihastui ideaan siltä seisomalta, ja myöhemmin samana vuonna uskalsin lähestyä Marciaa tällä konseptilla. Marcia suostui heti.

Kerättyäni kokoon minimaalisen tuotantobudjetin, aloitin neuvottelut Marcian kanssa käytännön toteutuksesta. Alun perin Marcia kehotti minua vain tekemään esityksen, mutta itse halusin hänen osallistuvan teoksen toteuttamisprosessiin kokeneempana kollegana, teoksen ’äitinä´, ikään kuin mentorin roolissa. Sovimme, että kohtuullisen pientä palkkiota vastaan saan käyttää teoskonseptia ja että Marcia keskustelisi prosessin aikana kanssani sisällöllisistä valinnoista ja tulisi muutamaksi viikoksi Kuopioon seuraamaan harjoitusprosessia ja esityksiä. Noin puolen vuoden ajan kävin tiivistä sähköpostikeskustelua Marcian kanssa siitä, mitä vaatteita valitsen esitykseen, mistä ne kertovat, millaisiin laajempiin konteksteihin ja (poliittisiin) teemoin ne linkittyvät. Teoskonseptiin kuuluu, että vaatteita on yhtä monta kuin esiintyjällä on ikävuosia. Minun ensimmäisessä Acts of Clothing –esityksessä vaatekappaleita oli 36, nykyään niitä on 38. Marcian ohjeita vaatteiden valintaan olivat mm.:

Valitsin vaatteita, jotka ovat monimerkityksellisiä ja monitarinallisia.

Etsin vaatteita, joissa pyrkimyksillä ja haluilla oli osuutensa ja identifioin miten nämä halut jäivät toteutumatta.

Valitse vaatteita, joiden avulla sinä nuorena aikuisena toivoit tekeväsi vaikutuksen.

Vaatteilla on aina luokkasindonnaista ja kulttuurista resonanssia, jota voi houkutella esiin henkilökohtaisten tarinoiden rinnalla.

Jotkut tarinat vetosivat yleisöön, koska kerroin esiintyneeni seksikkäänä väärässä asussa.

Luulen, että sekoitus kunnianhimoa ja epäonnistumista jokapäiväisessä ‘itsensä’ esittämisen pukeutumisesityksessä on se mikä yhdistää ihmiset tähän teokseen.

Se mikä sinuun teki vaikutuksen oli teoksen semioottinen aspekti, missä vaatetta tulkitaan ja sen yhteiskunnallista ulottuvuutta kysytään, mutta sen kaiken läpi kulkee henkilökohtainen. Ja se voi olla minkälainen matka tahansa haluat.

Joten semiootikon lailla tutkin vaatekaappiani, kauan koskemattomana olleita laatikoita varastossa sekä vanhempieni talon vintiltä ja kaappien kätköistä löytyneitä aarteita ja kirjoitin niihin liittyviä tarinoita ja muistoja ja millaisiin laajempiin ilmiöihin tai konteksteihin ne kiinnittyvät. Valintaprosessi oli sekoitus vaatteita joita halusin esitykseen, vaatteita joiden olemassaoloa en muistanut ollenkaan mutta jotka satuin löytämään sekä tarinoita, joita olisin halunnut kertoa tiettyihin vaatteisiin liittyen, mutta joita en enää löytänyt, jotka olin heittänyt pois.

Tässä esimerkki Marcian vastauksesta tiikerikuvioisen paitaan liittyvään tarinaan:
“My feeling is that with the Animal Print Top you could push it far into a tale of great depth while retaining the nothing really happened element. The silly little girl who goes to laugh at a failing marriage makes for great human interest and is also, from perspective of age/distance, a very typical story of a duped child. The “grown up” lover runs out of the flat when “little bitch” comes over invited by wronged wife. What a coward he is in this tale. All the animal instincts danced and rehearsed in the reggae clubs come to a quick sprint (retreat) out of horrible flat. There is also a class aspect to this story. The nineteen year old looks down on the marriage and the flat.

It is odd you went to the flat wearing the top that wouldn’t stay closed, very revealing in every way! How usual/ unusual was it for young single white girls to go out with black married men? It seems you were quite an independent animal. I don’t think it is necessary to reveal all but to see how the clothes read , animal print that keeps popping open is good and heavy on the old signifiers 🙂 Great fun.”

Minun Acts of Clothing –teoksessa on enemmän liikkeellisiä jaksoja kuin Marcian alkuperäisessä versiossa. Valitsin liikkeellisiksi jaksoiksi perinneneule ‘luotolaiseen’ liittyvän tarinan lappilaisesta isoäidistäni, 1990-lukulaisen diskon ja ylioppilasjuhlieni puvun yläosan, uuden tanssin vaihtoehtoideologiaan kuuluvat pellavahousut sekä loppukohtauksen minulle sattumalta päätyneen häämekon vaikka ”en ole naimissa, enkä ole ikinä ollutkaan naimisissa, en ole menossa naimisiin eikä kukaan koskaan ole pyytänyt minua menemään naimisiin kanssaan”.

Oli lopultakin todella pelottava ajatus yrittää esittää konsepti, jonka on luonut ja esittänyt niin loistava esiintyjä ja tähti kuin Marcia. Mutta oli myös hienoa tehdä teosta yhteistyössä hänen kanssaan. Teoksen ensimmäisen esitysperiodin aikana Kuopiossa marraskuussa 2009 minulle sattui urani ensimmäinen esitystapaturma. Kolmannessa esityksessä vasemman polveni eturistiside meni poikki ja esitin periodin kaksi viimeistä esitystä pyörätuolissa, Marcian avustamana. Luojan kiitos että hän oli mukana!

Acts of Clothing -teoksesta on tullut yksi suosituimmista esityksistäni. Vaikka sitä on rankka esittää – lähes puolitoista tuntia yksin catwalkilla, sen haastava rakenne, jokaisessa esityksessä uudelleen rakentuva dramaturgia ja muuttumisen mahdollisuus tekevät siitä aina yhtä kutkuttavan minulle esiintyjänä. Teoskonsepti antaa myös mahdollisuuden integroida mukaan vuosien varrella sattuneita tärkeitä, merkittäviä tai järkyttäviä asioita kuten vaikkapa polvileikkaukseen joutuminen tai ainoan sisaren kuolema vuonna 2010. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tarinoita voin ottaa mukaan…

Yhä edelleen minua puhuttelee Marcian kannustus ja rohkaisu vuodelta 2009:
Sinun ei pidä huolehtia vaate-esityksestä OLLENKAAN. Yksi nerokkaimmista tekemistäsi asioista on se, että ehdotit esittäväsi teoksen ja kutsuit minut henkilökohtaisesti ojentamaan sen sinulle seuraavaksi. Se on hienoa ja hyvin FLUXUSmaista and se tulee olemaan ihmeellistä, oli se sitten mitä tahansa. Ja koska esityksiä on useana päivänä, se voi olla joka kerta erilainen tai täysin samanlainen. Siinä on hyvin joustava rakenne. Tämän pitäisi aiheuttaa sinulle vain jännitystä. Iloista kauhua kuin vuoristoradalle mennessä, mutta parempaa -ei niin fiksattua.”

Ja juuri sitä Acts of Clothing –teoksen esittäminen yhä edelleen on. Vuoristorataa. Parasta maailmassa.

Johanna Tuukkanen

Julkaistu TANSSI-lehdessä 04/2011.