Viimeinen kanto
Isoisäni haudattiin viime viikolla. Hautajaisia järjesteltäessä äidilläni ja tädilläni nousi jossain vaiheessa huoli, että löytyykö pienestä suvustamme tarpeeksi arkun kantajia. Puhelimessa äitini luetteli kantajiksi suunniteltuja miehiä, poikalapsia isoisälläni kun oli vain yksi. Minä ihmettelin ääneen, että mitä varten arkkua tulevat kantamaan lastenlasten –jotka nekin sattuvat kaikki olemaan tyttöjä – puolisot, joista osa ei tuntenut isoisääni käytännössä lainkaan? Olen kuullut useamman ihmisen kertovan, kuinka hieno ja ehkä vapauttavakin kokemus on ollut kantaa ja laskea oma vanhempi haudan lepoon. Mikseivät siis äitini ja tätini osallistuisi arkun kantamiseen? Äitini tyrmäsi ehdotuksen tokaisemalla: Ei se ole normaalia!
Tämä jäi mietityttämään. Miksi minulta on mennyt totaalisesti ohi tämmöinen tapa, sääntö vai onko se peräti laki? Kuinka pitkälle nainen vaietkoon seurakunnassa -perinne oikein ulottuukaan? Sain kuulla, että tapana on kutsua vaikka naapurin miehiä arkun kantoon, jos ei niitä omasta suvusta löydy. Minusta tämä vaikuttaa oudolta. Helsingin seurakuntayhtymän nettisivuilta löysin kuitenkin tiedon, jossa sanotaan, ettei mikään periaatteessa estä naisiakin olemasta arkun kantajina. Hyvä tietää. Mutta jos periaatteessa esteitä ei ole, niin mikä on se henkinen ja kulttuurinen ilmapiiri, joka estää edes ajattelemasta moista vaihtoehtoa?
Asiaa selvittäessäni sain tietää myös lompakossa pidettävästä Tahdon siviilihautajaiset –hautausohjekortista sekä sitä täydentävästä hautajaisten tarkempia ohjeita sisältävästä lomakkeesta. Kätevää. Vihdoinkin keino välttyä piinaavilta virren venytyksiltä ainakin omissa hautajaisissaan! Samalla voi myös pohtia haluaako arkkuhautauksen, tulla tuhkatuksi vai jättää sen omaisten päätettäväksi. Omaa lomakettani en ole vielä täyttänyt, mutta olen ajatellut, että ehkä voisin velvoittaa suvun naiset – riippuen ketkä ovat hengissä – arkun tai uurnan kantoon, joku voisi vaikkapa laulaa tilaisuuteen sopivan Madonnan biisin ja pateettiset värssyt voisin ehkä kokonaan kieltää. Tai ehkä jätän kaiken omaisten ja ystävien harkittavaksi, jotka sitten sen ajan kulttuurisen ilmapiirin rajoissa ja kuolemani luonteen huomioonottaen tekevät päätöksensä tilaisuuden yksityiskohdista. Eihän sitä koskaan tiedä milloin lähtö tulee.
Johanna Tuukkanen